Aurinko kun pддtti retken,
Siskoistaan jдI jдlkeen hetken
Pдivдnsдde viimeinen.
Hдmдrд jo mailleen hiipi,
Pдivдnsдde kultasiipi
Aikoi juuri lentдд eestд sen,
Vaan menninkдisen pienen nдki vastaan tulevan;
Se juuri oli noussut luolastaan.
Kas, menninkдinen ennen pдivдn laskua ei voi
Milloinkaan elдд pддllд maan.
He katselivat toisiansa
Menninkдinen rinnassansa
Tunsi kuumaa leiskuntaa.
Sanoi: "Poltat silmiдni,
Mutten ole elдissдni
Nдhnyt mitддn yhtд ihanaa!
Ei haittaa vaikka loisteesi mun sokeaksi saa
On pimeдssд helppo vaeltaa.
Kдy kanssani, niin kotiluolaan nдytдn sulle tien
Ja sinut armaakseni vien!"
Mut sдde vastas: "Peikko kulta,
Pimeys vie hengen multa,
Enkд toivo kuolemaa.
Pois mun tдytyy heti mennд,
Ellen kohta valoon lennд
Niin en hetkeдkддn elдд saa!"
Ja niin lдhti kaunis pдivдnsдde, mutta vielдkin
Kun menninkдinen yksin tallustaa,
Hдn miettii miksi toinen tддllд valon lapsi on
Ja toinen yцtд rakastaa.
